12 Mikä on ollut sinulle merkityksellistä tänä vuonna?

On tam­mi­kuun ensim­mäi­nen aamu­yö vuon­na 2020. Uuden vuo­si­kym­me­nen aloi­tus. Tun­nel­ma on kor­keal­la uuden vuo­den juh­lis­sam­me, jos­sa vie­raat ovat pukeu­tu­neet 1920‑, 2020- tai 2120-luvun mukai­ses­ti. Lie­kö erääl­lä kol­mi­kol­la ennus­ta­jan kyky­jä, kun ovat pukeu­tu­neet suo­ja­haa­la­rei­hin, kypä­riin ja han­sik­kai­siin? Kas­vo­mas­ke­ja ei sen­tään ole. Juh­lis­sa kol­mik­ko ker­too ole­van­sa futu­ris­ti­nen pyräh­dys 2120-luvul­le, mut­ta muu­ta­maa kuu­kaut­ta myö­hem­min sama varus­tus näh­dään­kin uutis­ku­vis­sa jo sata vuot­ta aiemmin.

Nyt on alka­mas­sa vii­mei­nen kuu­kausi vuo­des­ta, jol­loin koro­na muut­ti elä­mäm­me. Lop­pu­vuon­na 2019, jol­loin suun­nit­te­lin kaik­kien kah­den­tois­ta blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni otsi­kot, maa­lai­lin jo mie­les­sä­ni, mis­tä kai­kes­ta hie­nos­ta pää­si­sin täs­sä vii­mei­ses­sä blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa­ni ker­to­maan. Min­kä­lai­sia maa­il­man kolk­kia oli­sin pääs­syt kat­so­maan? Mis­sä upeis­sa amma­til­li­sis­sa tapah­tu­mis­sa oli­sin ollut osal­lis­tu­ja­na? Miten oli­sim­me suku­ni kans­sa viet­tä­neet tähän vuo­teen osu­via merk­ki­päi­viä yhdes­sä juh­lien? Näis­tä mis­tään minul­la ei ole mitään ker­rot­ta­vaa, mut­ta sitä vas­toin tämä vuo­si on ollut hyvin­kin mer­ki­tyk­sel­li­nen minulle. 

Olen oppi­nut, että mer­kit­tä­vät asiat eivät tapah­du minul­le, vaan minussa.

Kevääl­lä otin tavak­se­ni kävel­lä aamuin illoin. Aluk­si ajat­te­lin, että teen päi­vän alkuun ja lop­puun ikään kuin työ­mat­kan, jot­ta saan vähän rai­tis­ta ilmaa ja lii­kun­taa. Lopul­ta tote­sin, että käve­lyil­lä on ollut pal­jon suu­rem­pi mer­ki­tys.  Havah­duin sii­hen, etten ole iki­nä 47 elin­vuo­te­ni aika­na pysäh­ty­nyt ihmet­te­le­mään luon­non herää­mis­tä tal­ven jäl­keen. Kuva­sin koti­ni lähiym­pä­ris­tön kevään herät­tä­miä pui­den sil­mu­ja ja nii­den kas­va­mis­ta täy­teen kukois­tuk­seen­sa. Samal­la poh­din sitä mat­kaa, mitä itse olen teh­nyt herää­väs­tä sil­mus­ta koh­ti tum­man vih­re­ää veh­reyt­tä. Nyt alan jo huo­ma­ta ensim­mäi­siä rus­kan väre­jä leh­dis­sä­ni. Ja värit­hän ovat kau­nii­ta. Sitä pait­si on vie­lä pit­kä mat­ka sii­hen, kun leh­det putoa­vat. On aika naut­tia elä­män kukoistuksesta.

Ne, jot­ka tun­te­vat minut pidem­mäl­tä ajal­ta, tie­tä­vät, etten minä tai­da tai­pua pel­käs­tään her­käk­si sil­mu­jen kuvaa­jak­si, vaik­ka hyvä alku sii­hen­kin on nyt ole­mas­sa. Minus­sa on myös tavoit­teel­li­nen ja aikaan saa­mi­ses­ta moti­voi­tu­va puo­le­ni. Niin­pä lop­pu­ke­vääs­tä kek­sin, että haluan pääs­tä sel­lai­seen juok­su­kun­toon, että jak­san juos­ta kym­me­nen kilo­met­riä. Tai­dan olla enim­mäk­seen nopeil­la lihas­so­luil­la varus­tet­tu tyyp­pi, joten kym­me­nen kilo­met­riä on minul­le val­ta­va mat­ka. Tote­sin, että kun aloit­taa mel­kein nol­las­ta, pitää har­joit­te­lun tuke­na olla pit­kä­jän­tei­nen har­joi­tus­oh­jel­ma. Niin­pä aloin sys­te­maat­ti­ses­ti har­joi­tel­la Kirs­ti Valas­tin jul­kai­se­mal­la juok­suoh­jel­mal­la. Valas­ti on enti­nen olym­pi­aur­hei­li­ja, joka nuo­ruu­den juok­su-uran­sa jäl­keen pala­si edus­ta­maan Suo­mea saa­tu­aan välis­sä kol­me las­ta. Ajat­te­lin, että hänel­lä voi­si olla jota­kin annet­ta­vaa myös minul­le. Ja olin oikeas­sa. Ohjel­ma oli alkuun juu­ri niin lep­poi­sa ja lop­pua koh­den sopi­van vaa­ti­va, että juok­su­kun­to kehit­tyi kuin varkain.

Sosi­aa­li­se­na tyyp­pi­nä kai­pa­sin juok­suseu­raa. Yksin­hölk­kää­mi­nen kun on minus­ta tyl­sää. Rakas ystä­vä­ni Hei­ni on vuo­sien var­rel­la toteut­ta­nut mitä kum­mal­li­sim­pia pää­hän­pis­to­ja Skot­lan­nin num­mi­vael­luk­ses­ta kes­ki-ikäis­ten Ruis Rock ‑ret­kiin ja nyt Hei­ni läh­ti ennak­ko­luu­lot­to­mas­ti juok­suseu­rak­se­ni. Mut­ta itä­hel­sin­ki­läi­sen ja län­sies­poo­lai­sen yhteis­lenk­kei­ly koro­na-aikaan ei ole hel­pos­ti toteu­tet­ta­vis­sa. Yhteys oli kui­ten­kin ole­mas­sa, joten enää tar­vit­tiin kei­no sen toden­ta­mi­sek­si. Kek­sim­me nyt yli puo­li vuot­ta jat­ku­neen ver­tais­te­ra­pia- ja kun­toi­lu­muo­don: luu­ri­lenk­kei­lyn. Ihan mah­ta­vaa. Ja tuli­han se alku­pe­räi­nen­kin tavoi­te myös saa­vu­tet­tua. Syys­kuun alus­sa pidim­me kah­den nai­sen Kymp­pi­ta­pah­tu­man, jos­sa juos­tiin nau­tin­nol­li­ses­ti joka met­ri kym­me­nes­tä kilometristä. 

Tapah­tu­mam­me jäl­keen olem­me huo­man­neet, että kym­pin juok­su oli vain välie­tap­pi. Pal­jon tär­keäm­pää on ollut ystä­vyy­den vaaliminen.

Työs­sä­ni tämä vuo­si on tar­jon­nut minul­le vih­doin tilai­suu­den digi­loi­kan tekoon. Vie­lä tam­mi­kuus­sa pidin itseä­ni niin epä­var­ma­na webi­naa­rien toteut­ta­ja­na, että kat­soin par­haim­mak­si men­nä yhteis­työ­kump­pa­nin tiloi­hin pitä­mään video­val­men­nus­ta. Maa­lis­kuus­ta läh­tien olen kah­ta poik­keus­ta lukuun otta­mat­ta toteut­ta­nut jok’ikisen val­men­nuk­se­ni etä­nä videon kaut­ta. Ja nii­tä val­men­nuk­sia on ollut pal­jon. Eri­tyi­sen kum­ma­lis­ta on ollut se, että olen oppi­nut jopa naut­ti­maan minul­le tär­kei­den asioi­den aikaan saa­mi­ses­ta myös ver­kon kaut­ta. Esi­mer­kik­si erin­omai­nen vuo­ro­vai­ku­tus ja yhteis­hen­ki on koke­muk­sie­ni mukaan mah­dol­lis­ta saa­vut­taa myös videon kaut­ta. Kei­not ovat vähän eri­lai­sia kuin lähi­val­men­nuk­ses­sa, mut­ta tah­to­ti­la täy­sin sama. Olen myös val­men­ta­ja­na oppi­nut ilmai­se­maan entis­tä parem­min tun­tei­ta­ni ja tar­pei­ta­ni. Välil­lä olen ker­to­nut epä­var­muu­des­ta­ni tek­nii­kan suh­teen ja mil­lais­ta apua tar­vit­sen val­men­net­ta­vil­ta­ni, jot­ta voin onnis­tua hei­dän kans­saan. Ja olen oppi­nut, että apua todel­la­kin saa aina, kun taju­aa sitä pyy­tää. Ihmi­nen on perus­o­le­muk­sel­taan sel­lai­nen, että hän halu­aa kokea onnis­tu­mi­sia ja se on pal­jon toden­nä­köi­sem­pää sil­loin, kun ihmi­set hänen ympä­ril­lään onnis­tu­vat. 

Toi­nen suu­ri muu­tos työs­sä­ni tapah­tui syk­syn alus­sa. Kas­va­tus­tie­teen mais­te­rio­pis­ke­li­ja Mii­li Tukiai­nen otti minuun yhteyt­tä ja ker­toi ole­van­sa kiin­nos­tu­nut har­joit­te­lun teke­mi­ses­tä yri­tyk­ses­sä­ni. Ensim­mäi­nen, ja rehel­li­syy­den nimis­sä vie­lä toi­nen ja kol­mas­kin, aja­tuk­se­ni oli, ettei minun yhden nai­sen fir­mas­sa­ni ole mitään, mitä voi­sin tar­jo­ta har­joit­te­li­jal­le. Mie­tin mie­les­sä­ni, että työ­ni on istua päi­väs­tä toi­seen tie­to­ko­neen ääres­sä ja puhua mus­tal­le pis­teel­le eli kame­ral­le. Näin jäl­keen päin aja­tel­tu­na aja­tuk­se­ni oli­vat suo­ras­taan hävet­tä­viä ja omaa osaa­mis­ta­ni täy­del­li­ses­ti vähät­te­le­viä. Mii­li oli sit­keä ja ystä­vä­ni kan­nus­ta­via, ja niin­pä pää­tin pal­ka­ta Para­Vi­tan ensim­mäi­sen har­joit­te­li­jan. On ollut hui­ke­aa huo­ma­ta, mikä into­hi­mo ja päät­tä­väi­syys nuo­rel­la opis­ke­li­jal­la voi­kaan olla ja mikä vai­ku­tus sil­lä on ollut minuun. Olen alka­nut kii­tol­li­se­na ymmär­tää, kuin­ka upean oppi­mi­sen ja kehit­ty­mi­sen polun olen itse saa­nut työ­elä­mä­ni aika­na toteut­taa. Ja olen myös oival­ta­nut sen, että nyt on hyvä aika alkaa yhä tie­toi­sem­min jakaa osaa­mis­ta eri ikäis­ten kesken. 

Men­to­roin­ti ei todel­la­kaan tar­koi­ta yksi­puo­lis­ta tie­don siir­tä­mis­tä koke­neel­ta koke­mat­to­mam­mal­le, vaan tas­a­puo­lis­ta koke­mus­ten ja osaa­mi­sen jaka­mis­ta ihmi­sel­tä toiselle.

Vuo­si 2020 on opet­ta­nut todel­la pal­jon ihmis­suh­teis­ta. Huo­maan, että olen entis­tä tii­viim­min palan­nut pit­kä­ai­kais­ten ystä­vie­ni pariin. Emme ole näh­neet kovin­kaan usein, mut­ta pitä­neet muu­toin yhteyt­tä ja osoit­ta­neet välit­tä­mis­tä. Omaa lap­suu­den per­het­tä­ni olen myös näh­nyt hyvin har­vak­sel­taan, mut­ta yhteys on sil­ti säi­ly­nyt. Taka­pi­han savu­lo­hi­lou­naat ja mak­ka­ran­pais­to sie­ni­ret­kel­lä ovat jää­neet iki­muis­toi­ses­ti mie­leen. Vuo­den surul­li­siin het­kiin kuu­luu täti­ni pois­me­no tou­ko­kuus­sa. Koro­na-ajan hau­ta­jai­set oli­vat todel­la kau­niit ja intii­mit, tur­va­vä­leis­tä huo­li­mat­ta. Tun­tui, että läm­min muis­te­lu ja surun käsit­te­ly pie­nel­lä jou­kol­la oli­vat juu­ri se oikea tapa jät­tää jää­hy­väi­set rak­kaal­le ihmiselle.

Kevääl­lä eri­tyi­ses­ti ilah­dut­ti­vat äiti­ni teke­mät valo­ku­va­muis­tel­mat koko hei­dän 50 vuo­den aikai­ses­ta avio­lii­tos­taan. Monen maa­lis-huh­ti­kui­sen aamun pelas­tus oli valo­ku­va nuo­res­ta paris­ta 70-luvul­la tai elä­män­ma­kui­nen kuva kir­ja­viin vaat­tei­siin pue­tuis­ta lap­sis­ta 80-luvul­la. Oli myös pal­jon kuvia, joi­ta en muis­ta­nut lain­kaan näh­nee­ni. Huo­maan, että kuvat raken­si­vat omaa ja per­hee­ni his­to­ri­aa­ni eheäm­mäk­si. Ymmär­sin myös sen, kuin­ka tär­ke­ää oli­si tulos­taa digi­taa­li­set kuvat pape­ri­sik­si. Olem­me­ko hau­taa­mas­sa koko muis­to­jen his­to­rian säh­köi­siin kata­kom­bei­him­me? Mitä jos tulos­tai­sin myös nämä vuo­den aika­na kir­joit­ta­ma­ni blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni? Ehkä­pä nii­hin oli­si hel­pom­pi pala­ta siten useammin.

Kai­ken kaik­ki­aan, vuo­si 2020 on ollut minul­le hyvin mer­ki­tyk­sel­li­nen vuo­si. Kun aikaa on sääs­ty­nyt pai­kas­ta toi­seen kii­ruh­ta­mi­sel­ta, olen löy­tä­nyt pal­jon uut­ta itses­tä­ni, lähei­sis­tä­ni ja lähiym­pä­ris­tös­tä­ni. Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti sinul­le oman kulu­neen vuo­te­si muis­te­le­mis­ta. Mitä mer­ki­tyk­sel­lis­tä sinä olet koke­nut tänä vuonna?

Tämä kir­joi­tus päät­tää blo­gi­kir­joi­tus­ten sar­jan. Vuo­den 2020 aika­na olen jul­kais­sut blo­gin joka kuu­kau­den ensim­mäi­nen päi­vä. Kaik­ki blo­git ovat luet­ta­vis­sa osoit­tees­sa www.paravita.fi/blogi. Toi­vo­tan kai­kil­le rau­hal­lis­ta ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä jou­lun aikaa. Pide­tään itses­täm­me ja lähim­mäi­sis­täm­me huolta!