Rohkea pelkuri

Mäki­hyp­pää­jä Tho­mas Mor­gens­tern ilmoit­ti syys­kuun lopul­la lopet­ta­van­sa kil­pau­ran­sa mäki­hyp­pää­jä­nä. Pää­syy lopet­ta­mis­pää­tök­seen oli pel­ko. MTV3 urhei­lu-uutis­ten mukaan pel­ko kas­voi sie­tä­mät­tö­mäk­si ja voittamattomaksi.

Mor­gens­tern oli har­vi­nai­sen roh­kea, kun hän puhui mäki­hyp­py­pii­rien suu­res­ta tabus­ta – pelos­ta – niin avoi­mes­ti. Pel­ku­ris­ta tuli avoi­muu­den myö­tä roh­ke­lik­ko. Jark­ko Ran­ta­sen Tun­teel­la! Voi­maa teke­mi­seen ‑kir­jas­sa luon­neh­di­taan pel­koa seu­raa­val­la taval­la: Pel­ko lisää ener­gi­aa, mut­ta kapeut­taa miel­tä. Lyhyel­lä aika­vä­lil­lä pel­ko voi edis­tää suo­riu­tu­mis­ta sel­keäs­tä teh­tä­väs­tä, jol­la on sel­keä tavoi­te, mut­ta pit­kään jat­kues­saan sil­lä on monia nega­tii­vi­sia vai­ku­tuk­sia. Se lisää stres­si­hor­mo­nien mää­rää eli­mis­tös­sä ja sal­paa mie­li­ku­vi­tuk­sen ja luo­vuu­den. Mäki­hy­pys­sä pel­ko siis saat­taa olla hyvä ren­ki hyp­py­suo­ri­tus­ta aja­tel­len, mut­ta jos ren­ki ottaa isän­nän roo­lin, hyp­pää­mi­ses­tä tulee painajaismaista.

Mei­dän ei tar­vit­se osal­lis­tua urhei­lun ext­re­me-lajei­hin koh­da­tak­sem­me pel­koa, vaan riit­tää että tar­kas­te­lem­me omia tun­tei­tam­me rehel­li­ses­ti. Jokai­sel­la on pel­ko­ja ja eri­tyi­sen monet niis­tä liit­ty­vät työ­elä­mään. Työ­elä­mään vas­ta astu­va pel­kää, ettei löy­dä ensim­mäis­tä työ­paik­kaa tai jos löy­tää­kin, se voi suun­na­ta hän­tä ihan vää­rään suun­taan koko lop­pu-uran ajak­si. Muu­ta­man vuo­den työ­elä­mäs­sä ollut pel­kää, ettei ete­ne­kään ural­laan tai hyvin alka­nut ura tys­sää esi­mer­kik­si per­he­va­pai­siin ja lap­sen­hoi­to­pul­miin. Me kes­ki-ikäi­set pel­kääm­me, että 10 vuot­ta nuo­rem­mat pors­kut­ta­vat ohi ja vie­vät par­haat pai­kat. Tai sit­ten jos olem­me­kin onnis­tu­neen saa­maan hyvän työn, pel­kääm­me sitä, ettem­me jak­sa hir­vit­tä­vän työ­kuor­man alla. Elä­keiän lähes­ty­mis­tä yhtä­ai­kai­ses­ti odo­te­taan ja pelä­tään. Mitä jos saa­kin pot­kut kyp­säs­sä iäs­sä, jol­loin osaa­mis­ta oli­si vaik­ka kuin­ka pal­jon, mut­ta mah­dol­li­sen uuden työ­nan­ta­jan mie­les­tä ikää aivan lii­kaa. Miten voi olla yhtä aikaa koke­nut ja nuo­ri? Tai entä­pä jos esi­mie­he­nä on hen­ki­lö, joka joh­taa pelol­la. Kuka sii­nä tilan­tees­sa lopul­ta pel­kää eni­ten, esi­mies vai alai­nen? Onko kai­ken taus­tal­la esi­mie­hen pel­ko oman osaa­mat­to­muu­den pal­jas­tu­mi­ses­ta, mikä näyt­täy­tyy hir­viö­mäi­se­nä käyt­täy­ty­mi­se­nä alai­sia kohtaan?

Mitä me työ­elä­män pel­kää­jät voi­sim­me oppia roh­kean pel­kää­jän Mor­gens­ter­nin avoi­muu­des­ta? Voi­sim­me­ko itse kukin edis­tää sel­lais­ta ilma­pii­riä, jos­sa oli­si sal­lit­tua puhua avoi­mes­ti aiheis­ta, jot­ka pelot­ta­vat? Voi­si­ko pelos­ta puhu­mi­nen olla yhtä luon­nol­lis­ta kuin ilon, pet­ty­myk­sen tai häm­mäs­tyk­sen aiheis­ta puhu­mi­nen? Mikä aut­tai­si mei­tä rii­su­maan suo­jaa­vat haar­nis­kam­me ja avoi­mes­ti puhu­maan asiois­ta, jot­ka estä­vät mei­tä toteut­ta­mas­ta itseäm­me, kapeut­ta­vat miel­täm­me ja pahim­mil­laan tuhoa­vat eli­mis­töäm­me stres­si­hor­mo­nien jyllätessä.

Tapa­ni Rin­ne kir­joit­taa kir­jas­saan Myrs­kyn jäl­keen, että yhtei­söl­li­syys ja yhdes­sä teke­mi­nen ovat avai­mia pelon voit­ta­mi­seen. Jos ensin myön­tää rehel­li­ses­ti pel­kon­sa, sil­le voi teh­dä jota­kin. Yksi hyvä tapa on liit­tou­tua mui­den vas­taa­val­la taval­la tun­te­vien kans­sa yhteen. Hyviä esi­merk­ke­jä täl­lai­sis­ta yhteen­liit­ty­mis­tä ovat eri­lai­set kas­vok­kain tai vir­tu­aa­li­ses­ti koh­taa­vat ver­tais­ryh­mät ja yhdis­tyk­set, tapaa­mi­set ystä­vien kans­sa tai kes­kus­te­lut ammat­ti­aut­ta­jien kans­sa. Aina ei tar­vit­se edes puhua ryh­mää yhdis­tä­väs­tä aihees­ta. Jos­kus voi yhdes­sä näy­tel­lä, lei­poa pipar­kak­ku­ja tai vaik­ka pela­ta palloa.

Itse koin kovaa pel­koa muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun sain pahan väli­le­vyn pul­lis­tu­man sel­kää­ni. Ensim­mäi­nen aja­tus kovis­sa tus­kis­sa­ni vai­ke­roi­des­sa­ni oli se, menet­täi­sin­kö lii­kun­ta- ja työ­ky­ky­ni ja nii­den myö­tä elä­mä­ni­lo­ni. Pari kuu­kaut­ta kes­tä­nyt fyy­si­nen raih­nai­suu­te­ni aut­toi myös puhu­maan pelois­ta­ni muil­le. Sitä kun ei voi­nut pei­tel­lä, että jokin oli pahas­ti pie­les­sä. Pel­ko ja kipu loi­vat kui­ten­kin lopul­ta mah­dol­li­suu­den uuteen. Pää­tin, että jos vain sel­viän, toteu­tan unel­ma­ni. Sii­tä alkoi yri­tyk­se­ni Para­Vi­tan tari­na. Uusin luku sii­nä tari­nas­sa on uusi­tut koti­si­vut, joi­hin kan­nat­taa käy­dä tutustumassa.