Terveisiä pinnan alta

”Kesä on ihmi­sen paras­ta aikaa! Aamu­kah­vit lai­tu­ril­la, rak­kai­ta ystä­viä illak­si kylään. Ja iha­naa kat­soa, kun tei­nit­kin vapau­tu­vat ja leik­ki­vät 24-astei­ses­sa vedes­sä lap­suu­des­taan tut­tu­ja vesi­leik­ke­jä.” Kun kat­soo kesän some-päi­vi­tyk­siä, saa hel­pos­ti sel­lai­sen kuvan, että kaik­kien (mui­den) elä­mä on pelk­kää rie­mua, onnea ja iloa. Ja kesä­hän voi todel­la­kin olla ilon ja rie­mun täy­teis­tä, mut­ta kesä voi olla jota­kin muu­ta­kin. Kii­rei­sen elä­män rau­hoit­tues­sa kesä voi herä­tel­lä poh­ti­maan, mikä on elä­män tar­koi­tus ja mis­tä minun oma hyvä elä­mä­ni koos­tuu. Vaik­ka vesi pin­ta­ve­den ala­puo­lel­la on kyl­mää, se myös vir­kis­tää ihan eri taval­la kuin lähes ihon­läm­pöi­nen vesi. Poh­ja­ve­si tuo pin­taan tun­teet, jot­ka lopul­ta ovat elä­män suola.

Tämä kesä on monel­la tapaa poik­keuk­sel­li­nen. Taka­na on pelot­ta­va koro­na­ke­vät ja edes­sä ken­ties koro­nan toi­nen aal­to. Kukaan maa­il­mas­sa ei tie­dä, mitä koro­na vie­lä tuo tul­lees­saan. Mut­ta jos asi­aa tar­kem­min poh­tii, emme­hän me mis­tään muus­ta­kaan asias­ta tie­dä, mitä se lopul­ta tuo tul­lees­saan. Tom­my Hells­ten puhuu kir­jas­saan Saat sen mis­tä luo­vut kei­no­te­koi­ses­ta tur­val­li­suu­den tun­tees­ta. Kir­ja on kir­joi­tet­tu ajal­la kau­an ennen koro­naa. Sii­nä puhu­taan sii­tä, kuin­ka kuo­le­ma ja sai­raus ovat onnis­tu­nees­ti pii­lo­tet­tu elä­mäs­tä. Koro­na on tuo­nut lisä­uu­tis­lä­he­tys­ten, mat­kus­tus­ra­joi­tus­ten ja koro­na­päi­vi­tys­ten myö­tä esiin jäl­leen sen, että elä­mään kuu­luu myös hal­lit­se­mat­to­muus, sai­rau­det ja kuolema. 

Yritys hallita elämää lopulta turruttaa

Moni meis­tä, itse­ni mukaan lukien, kuvit­te­li onnis­tu­neen­sa raken­ta­maan elä­män, jos­sa voi tuu­dit­tau­tua hal­lin­nan tun­tee­seen. Olin kuvi­tel­lut, että tie­dän jo ennal­ta, mitä mikin asia tuo tul­lees­saan. Kalen­te­ri oli täyn­nä mer­kin­tö­jä ja useim­mi­ten suun­ni­tel­lut asiat myös toteu­tui­vat, vie­lä­pä kii­tet­tä­väs­ti odo­tus­ten mukai­ses­ti. Sit­ten tuli eräs maa­lis­kui­nen viik­ko, jol­loin kaik­ki muut­tui. Tun­tui, että yhdes­sä yös­sä siir­ryt­tiin vir­tu­aa­li­maa­il­maan niin työs­sä kuin vapaa-ajal­la­kin. Minä vain istua nökö­tin työ­huo­nees­sa­ni, mut­ta ihmi­set ja asiat tie­to­ko­ne­ruu­dul­la­ni vaih­tui­vat. En enää pin­nis­te­le­mät­tä erot­ta­nut, olin­ko työ­pa­la­ve­ris­sa vai improt­ree­neis­sä. Jum­pan sen­tään ero­tin muis­ta vir­tu­aa­li­koh­taa­mi­sis­ta, sil­lä sil­loin olin rei­lun met­rin kau­em­pa­na työ­pöy­däs­tä­ni joo­ga­mat­to­ni pääl­lä ja tun­sin kro­pas­sa­ni ensin jäyk­kyyt­tä ja jopa kipua, lopul­ta kivun häl­ve­ne­mis­tä ja lihas­ten ren­tou­tu­mis­ta. Se oli kai merk­ki sii­tä, että elän, sil­lä eihän kuol­lut tun­ne käsit­tääk­se­ni enää mitään.

Olin kuvi­tel­lut, että työ­ni oli­si ja pysyi­si sel­lai­se­na, mil­lai­sek­si sen olen yrit­tä­jä­nä luo­nut. Olen aina arvos­ta­nut aito­ja koh­taa­mi­sia ja olen ollut aktii­vi­nen lähi­val­men­nuk­sen puo­les­ta puhu­ja. Nyt jou­duin koh­taa­maan pel­ko­ni sii­tä, että onli­ne-vir­tu­aa­li­val­men­nus­ti­lan­tees­sa tek­ni­set tai­to­ni eivät rii­tä ja jou­dun myön­tä­mään val­men­net­ta­vil­le­ni, etten osaa jota­kin. Ja sit­ten kun se het­ki tuli, huo­ma­sin, ettei mitään pahaa tapah­tu­nut­kaan. Päin vas­toin, yhdes­sä val­men­net­ta­vie­ni kans­sa muo­dos­tim­me tii­min, joka rat­koi yhteis­tä ongel­maam­me. Jäl­leen ker­ran, luo­pu­mi­nen asioi­den hal­lin­nan illuusios­ta lopul­ta aut­toi minut takai­sin aitoi­hin koke­muk­siin ja liit­ty­mi­seen mui­den ihmis­ten kans­sa. Huo­ma­sin, että vaja­vai­se­na ja vaja­vai­suu­te­ni myön­täes­sä­ni olin­kin entis­tä hyväk­syt­tä­väm­pi. Myön­tä­mäl­lä heik­kou­te­ni tulin vahvemmaksi.

Kevään aika­na myös mat­ka­suun­ni­tel­mat yksi ker­ral­laan alkoi­vat peruun­tua. Kevääl­lä ei men­ty­kään kau­an odo­te­tul­le kave­ri­po­ru­kan mat­kal­le Gdans­kiin, per­heem­me kesäk­si varaa­ma Väli­me­ren ris­tei­ly peruun­tui. Eikä syk­syl­lä ole­kaan Ennea­gram­mi-kon­fe­rens­sia Tuk­hol­mas­sa. Len­not ovat toki vie­lä vii­mek­si mai­nit­tuun varat­tui­na, mut­ten ole lain­kaan var­ma, onko Ruot­si se koh­de­maa, jon­ne oli­si kiva teh­dä pit­kä vii­kon­lop­pu­mat­ka juu­ri nyt, tai edes kah­den kuu­kau­den kulut­tua. Ihme­tyk­sek­se­ni en ole varan­nut peruun­tu­nei­den ulko­maan­mat­ko­jen tilal­le mitään kor­vaa­via koti­maan­mat­ko­ja. Itse asias­sa, kun olen kuu­los­tel­lut omaa miel­tä­ni ja kehoa­ni, olen huo­man­nut, että olen ihan tajut­to­man väsy­nyt. Jopa tun­nin ajo­mat­ka mökil­le tun­tuu nyt ole­van lii­kaa. Ehkä­pä tänä kesä­nä olen vain koto­na ja elvyn. Tai sit­ten elän het­kes­sä, käve­len sata­maan ja otan ensim­mäi­se­nä ran­tau­tu­van lai­van, hyp­pään kyy­tiin ja kat­son mis­tä itse­ni löydän.

Alun perin hyvät tarkoitusperät saattavat muuttua kahleiksi

Kun ihmi­nen koh­taa muu­tos­ti­lan­teen, hän alkaa muo­dos­taa itsel­leen ja muil­le sään­tö­jä ja raken­tei­ta, jot­ta epä­mää­räi­nen muut­tui­si käsi­tet­tä­väk­si. Tapo­ja hal­li­ta kaa­os­ta ovat mm. arjen rutii­nit, tie­don hank­ki­mi­nen vaik­ka­pa googlet­ta­mal­la, aktii­vi­suus­ran­nek­keet tai orga­ni­saa­tio­kaa­viot. Nämä kaik­ki asiat­han on alun perin luo­tu sik­si, että ne hel­pot­tai­si­vat elä­mää ja toi­si­vat sii­hen sään­nön­mu­kai­suut­ta ja raken­net­ta. Mut­ta pahim­mil­laan ne voi­vat myös kah­li­ta. Itse huo­ma­sin kevääl­lä, että koro­na vai­kut­ti aamu­yön unee­ni – tai oikeas­taan unet­to­muu­tee­ni — ja herä­sin maa­lis- huh­ti­kuus­sa tosi aikai­sin. Kun en enää jak­sa­nut maa­ta val­veil­la sän­gys­sä, otin tavak­se­ni kävel­lä joka aamu. Parin kuu­kau­den ajan nau­tin aamu­kä­ve­lyis­tä­ni, luon­non herää­mi­ses­tä kevää­seen ja fyy­si­sen toi­min­nan tuo­mas­ta hyväs­tä olos­ta. Lopul­ta kui­ten­kin huo­ma­sin, että alun perin hyvä tapa­ni alkoi kah­li­ta minua. Minua ei enää huvit­ta­nut läh­teä käve­le­mään, mut­ta en osan­nut­kaan luo­pua tavas­ta, vaan aina­kin kuu­kau­den ajan ensim­mäis­ten kyl­läs­ty­mis­ten tun­tei­den jäl­keen pako­tin vie­lä itse­ni aamulenkille.

Myös yhteis­kun­tam­me ja lute­ri­lai­nen kult­tuu­rim­me kan­nus­taa pit­kä­jän­tei­seen toi­min­taan, mikä pää­osin onkin hyvä asia. Eihän kan­sa­kun­tam­me tääl­lä kyl­mäs­sä Poh­jo­las­sa oli­si pär­jän­nyt, jos esi­van­hem­pam­me eivät oli­si oppi­neet teke­mään pit­kää päi­vää pel­lol­la, säi­lö­mään satoa tal­ven varal­le, ja ole­maan luo­vut­ta­mat­ta ensim­mäis­ten vas­toin­käy­mis­ten edes­sä. Mut­ta voi­sim­me­ko nyt ope­tel­la vähän toi­sen­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa? Voi­sim­me­ko alkaa enem­män kuun­nel­la intui­tio­ta, sisäis­tä ään­täm­me, valit­se­maan niin kuin hyväl­tä tun­tuu sen sijaan että teki­sim­me niin kuin on aina teh­ty tai niin kuin kuvit­te­lem­me mui­den mei­dän halua­van teke­vän. Näin toi­mien saat­taa käy­dä niin, että välil­lä joku louk­kaan­tuu tai voi olla, että itses­tä tun­tuu het­ken pahal­ta, mut­ta kuten Jor­ma Uoti­nen tote­si tuo­rees­sa 70-vuo­tis­haas­tat­te­lus­saan: Ei elä­mä ole mikään loma. Elä­mäs­sä on kaik­ki sävyt sekä nousut ja las­kut. Aina ei ole help­poa, mut­ta ei pidä ollakaan.

Nyt kesä on kau­neim­mil­laan. Nau­ti­taan läm­mös­tä ja veh­rey­des­tä, kuu­los­tel­laan itseäm­me, anne­taan aikaa itsel­le tär­keil­le ihmi­sil­le ja asioil­le ja kerä­tään voi­mia. Ote­taan eteen tule­van asiat vas­taan sel­lai­si­na, kuin ne meil­le näyt­täy­ty­vät. Itses­täm­me on kiin­ni, näem­me­kö lasil­li­sen man­sik­ka­pir­te­löä ole­van puo­lik­si täyn­nä vai puo­lik­si tyh­jil­lään. Hyvää hei­nä­kuu­ta rak­kaat blo­gi­ni lukijat!